Kolme poikaa

05.03.2021

Miten voi olla, että edelleen saamme tietoa lasten tai nuorten väkivaltaisista kuolemista jopa täällä hyvinvointivaltioksi kutsumassamme Suomessa? Vastuu on meidän aikuisten: millaiset olosuhteet luomme lapsillemme ja nuorillemme.

Taustani rauhanturvaajana

Palvelin YK:n rauhanturvajoukoissa vuoden 1989. Toimialueemme oli Golanin kukkulat, Syyrian ja Israelin välinen loitontamisvyöhyke. Operaatio on nimeltään UNDOF. UNDOF on valvonut Israelin ja Syyrian tulitaukosopimusta vuodesta 1974. Tavoitteena oli pitää erillään Israelin ja Syyrian armeijat ja huolehtia niin rauhanomaisesta elosta kuin mahdollista Golanin alueella.

Toimin lääkintäjoukoissa ja kotiuduin kersanttina. Vastuullamme oli alueen rauhanturvaajat ja heidän omaiset. Tämän lisäksi teimme humanitaarista työtä pitäen Syyrian arolla vastaanottoa kahdella päävartioasemalla paikalliselle väestölle. Työ oli hyvin monipuolista ja kiinnostavaa ja pääsin tekemään paljon sellaista työtä mikä ei Suomessa olisi ollut mahdollista. Sain tilaisuuden tutustua hienoon joukkoon ihmisiä ja kulttuureja. Tähän vuoteen mahtui paljon upeita kokemuksia ja välillä raskaitakin kokemuksia.


Onnettomuus arolla

Eräänä päivänä meille tuli viesti arolla tapahtuneesta onnettomuudesta. Kolme pikkupoikaa oli leikkinyt arolla ja he olivat osuneet maassa olevaan rypälepommiin mikä oli räjähtänyt. Yksi pojista kuoli välittömästi ja kaksi loukkaantui vakavasti. Räjähdyspaikka sijaitsi keskellä raivaamatonta miinakenttää. Pollogin puolalaiset rauhanturvaajat olivat lähteneet kentälle hakemaan poikia mitä ei ehditty raivaamaan ja turvaamaan. Puolalaiset saivat pojat pois kentältä ilman lisäonnettomuuksia ja toivat heidät vartioasemallemme mihin olimme jo matkalla ambulanssillamme yhdessä lääkärimme ja lääkintävääpelimme kanssa. Molemmat pojat nostettiin hoitopöydille ja ryhdyimme antamaan ensiapua. Näky oli lohduton. Molemmilla pojilla oli runsaasti vuotavia sirpalehaavoja ympäri kehoa, erityisesti rintakehän, vatsan ja kasvojen alueella. Suurimpia haavoja ommeltiin nopealla tahdilla ja kaikkiin raajoihin pistettiin kanyylit joiden kautta saatiin infuusiota eli nesteytystä sisään. Emme ehtineet lämmittää nesteitä vaan niitä painettiin kylminä laskimoihin. Meillä ei ollut aikaa. Rauhoittelin toista poikaa joka makasi hoitopöydällä. Seisoin hänen vieressään kumartuen hänen puoleen. Rauhoittelin puheella häntä, ja hän tuntui rauhoittuvankin. Hän vuoti edelleen ja painoin infuusiopussista paineella nestettä laskimoon. Hän vuoti aivan liian paljon edelleen. Poika alkoi tärisemään ja kramppaamaan hoitopöydällä. Katsoin häntä silmiin ja koetin rauhoitella. Hän katsoi minua silmiin, ja tunsin kuinka hän näki katseestani että hän on kuolemassa. 


Näky, jota en koskaan unohda

En koskaan tule unohtamaan tuon pojan katsetta. Näin hänen katseessa alistumista ja irti päästämistä. En pystynyt irrottamaan katsettani hänen silmistään. Hetken kuluttua hän liukeni jonnekin pois tietoisuudesta. Hän ei enää nähnyt eikä kuullut mitään. Minuutissa elämä lähti hänestä ja jäljelle jäi vain pienen pojan ruumis. Peittelin hänet varovasti ikään kuin hän vieläkin tuntisi jotain. Vedin henkeä syvään ja siirryin auttamaan toiseen hoitopöytään. Toinen poika oli saanut myös ensiapua ja häntä lähdettiin siirtämään Damaskuksen sairaalaan. Poika ei kuitenkaan selvinnyt. Hän kuoli matkalla sairaalaan. Omaisille oli vietävä äärimmäisen raskas tieto että heidän poikansa olivat menehtyneet kesken leikin ja kesken lapsuuden. Lapsuus ja elämä päättyi ennen kuin se kunnolla oli alkanutkaan. Edessä oli omaisilla valtava määrä surua, ikävää, tuskaa ja ahdistusta.


Tuohon aikaan tapahtuneen "debrieffing" eli jälkikäsittely tarkoitti puolta pulloa viskiä. Ei muuta. Onneksi tuosta ajasta on menty eteenpäin ja nykyään ymmärretään psyykkisen huollon ja jälkipuinnin merkitys jo osana ammatillista toimenkuvaa myös kriisihallinnan tehtävissä. Jälkikäsittely hoidettiin tuolloin ensiksi mainitulla menetelmällä. Se jätti kuitenkin jäljen sieluuni. Syyrian arolle on kylvetty niin Syyrian kuin Israelin toimesta jalkamiinoja, rypälepommeja ja telamiinoja. Alueelta on joko vuorollaan vetäydytty tai sinne on hyökätty sillä seurauksella, että molemmat osapuolet ovat miinoittaneet aluetta aina vetäytyessään. YK:n toimesta alueella on tehty miinanraivausta vuosikymmeniä mutta vieläkin on raivaamattomia alueita jäljellä. Lapsien osuessa tällaisille paikoille he joutuvat maksamaan hengellään osuessaan miinaan. Viattomat lapset maksavat aikuisten päätöksistä ja ratkaisuista aivan liian kovan hinnan.

Miksi sitten kirjoitan tällaisesta?


Mietin tämän jutun kirjoittamista. Mietin, että miksi minä kaivelisin jotain 30 vuotta vanhaa juttua enää? Olen huomannut, että kun kuulen jotain traagista tapahtuneen lapsille, mieleni palaa ajoittain Syyrian arolle ja näihin kolmeen poikaan. Miten voi olla, että edelleen saamme tietoa lasten tai nuorten väkivaltaisista kuolemista jopa täällä hyvinvointivaltioksi kutsumassamme Suomessa? Mietin, että vastuu on meidän aikuisten siitä millaiset olosuhteet luomme lapsillemme ja nuorillemme. Meidän päätöksien seurauksia joutuvat kantamaan myös ne ihmiset, joilla ei ole itsellään mahdollisuutta vaikuttaa esimerkiksi siihen onko kouluympäristö turvallinen kaikille lapsille.

4.12.2020 muutama nuori oli juhlimassa kaverinsa syntymäpäiviä Helsingin Koskelassa. Yhtä näistä nuorista oli kiusattu vuosia ja kiusaamisen oli liittynyt myös väkivaltaa. Tuona iltana väkivalta riistäytyi käsistä. Kiusatun pojan elämä kohtasi päätöksen pahoinpitelyn kestettyä useita tunteja. Poika kuoli saamiinsa vammoihin 16-vuotiaana. Ruumis löytyi kolmen päivän kuluttua. Poika oli ollut lastensuojelun asiakas. Tässäkin tapauksessa omaisilla oli edessään valtava määrä surua, ikävää, tuskaa ja ahdistusta.

Järjestelmä petti pojan ja häntä ei pystytty suojelemaan. Käpylän koulussa on hanke jonka nimi on; "Hyvä me! - koulussa huolehditaan ja välitetään itsestä, muista ja yhteisestä ympäristöstä." Hanke ei auttanut tätä poikaa. Häntä ei auttanut mikään muukaan yhteiskunnan tuki turvasta puhumattakaan. On täysin selvää, että asialle on tehtävä jotain.


Epäkohdat lastensuojelussa

Hyvä ystäväni Arja Ryynänen, joka on toiminut niin Espoon, Vantaan kuin Helsingin lastensuojelussa on nähnyt jo pitkään tämän lastensuojelun epäkohtia ja täysin riittämätöntä resurssointia. Arja tuo esille mm. kuinka Espoossa on tämän valtuustokauden aikana kerrottu kaiken olevan kunnossa, vaikka nuorten matalan kynnyksen mielenterveyspalveluihin on ollut jo ennen koronaa viikkojen jono, koulujen oppilashuolto on täysin aliresurssoitu ja nuorisopsykiatria kärsii lääkärivajeesta. Espoo on ollut tutkimuksien mukaan HUS-alueen heikoiten resurssoitu nuorten mielenterveyspalveluissa.


Miten nämä kaksi eivät kohtaa toisiaan? 

Miten virkamiehet uskovat kaiken olevan kunnossa jos kuitenkin kentältä kuullaan ettei asiat ole kunnossa? No, en osaa sanoa mistä tämä johtuu, mutta jotain sille on tehtävä. Varmasti virkamiehet ovat oikeassa joltain osin kun he kertovat asioiden olevan kunnossa. Varmasti he ovat myös tehneet parhaansa olemassa olevilla resursseilla. Meillä on kuitenkin ihmisiä jotka näkevät päivittäin työssään miten olemme resurssoineet ja kuinka vaikuttavaa on em. resursseilla tehtävä työ ja tuovat huoltansa esiin. He kertovat resurssien riittämättömyydestä. Riittämättömien resurssien johdosta juostaan koko ajan askeleen ongelmien perässä. Tähän on tultava muutos. Me pystymme parempaan. Yhtenä suurena ongelmana nähdään niin Espoossa kuin Helsingissäkin oppilashuollon aivan liian pienet resurssit. Opettajat jäävät yksin. Kuntaliitto on tuonut myös huolensa lastensuojelun nykytilasta esiin. Kuntaliitto kertoo, että kaikista lastensuojelun sijoituksista olisi voitu välttää viidennes mikäli nämä lapset ja nuoret olisi saaneet ajoissa mielenterveyspalveluita. Siis viidennes kaikista sijoitetuista lapsista ja nuorista on vain riittämättömän avun johdosta sijoitettu kodin ulkopuolelle: tämä on kylmäävä luku.

Seuraavalla valtuustokaudella on tähän tultava muutos. Meidän tulee Espoossa käydä tiheällä kammalla läpi koko lasten ja nuorten palveluketjut ja hoitopolut. On täysin selvää, että resursseja pitää lisätä tuntuvasti. Tämä jos mikä maksaa itsensä takaisin niin inhimillisellä, yhteiskunnallisella ja taloudellisella mittareilla. Jos on joskus harrastanut sijoittamista niin lapset ja nuoret ovat paras sijoituskohde mitä on olemassa. Se maksaa itsensä takaisin monikertaisesti.

Kukaan ei ole elämältä suojassa ja emme voi olla mitenkään varmoja ettei Koskelan kaltaiset tapahtumat enää koskaan toistuisi mutta meidän on tehtävä oma osuutemme. Meidän kuunneltava asiantuntijoita, lasten ja nuorten parissa töitä tekeviltä mitä ratkaisuja on tehtävä. Nämä ihmiset tekevät hienoa työtä jaksamisensa rajoilla aivan liian pienillä resursseilla. Muutetaan nämä epäkohdat. Me pystymme parempaan.


-Pekka Riihimäki